ITK2018: Tekoäly tekee tuloaan kouluun

Tämä teksti on ääneenajattelua. Kirjoitan aiheesta, josta en juuri muuta tiedä kuin että se on tärkeä. Kirjoitan silti, ehkä ennen kaikkea itselleni. Kieltämättä syvään veteen hyppäämistä, mutta haastan itseni ja toivottavasti osaan jäsentää ilmiötä paremmin tämän kirjoitettuani.

ITK-konferenssi on Suomen johtava opetusteknologia-alan tapahtuma, joka järjestetään vuosittain Hämeenlinnan Aulangolla. Osallistujia oli järjestäjien mukaan yli 2000. ITK on lyhenne sanoista interaktiivinen tekniikka koulutuksessa.

ITK 2018: Tekoäly tekee tuloaan kouluun

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen arvioi keskiviikkona ITK 2018 -konferenssin avajaistilaisuuden videotervehdyksessään digitalisaation etenemistä suomalaisessa koulumaailmassa. Hän piti laajasti käytössä olevaa digiloikka-termiä harhaanjohtavana, sillä hänen mukaansa digitalisaation mahdollisuuksista on koulumaailmassa hyödynnetty "vasta hyvin, hyvin pieni osa". Olen samaa mieltä. Digitalisaatiossa on Heinosen mukaan lähdettävä liikkeelle pedagogista tavoitteista ja pyrittävä vapauttamaan opettajien aikaa hallinnosta vuorovaikutukseen. Olen samaa mieltä. Oppimisanalytiikan Heinonen totesi olevan tulevaisuuden koulutusjärjestelmien selkäranka, josta vasta ensimmäiset nikamat ovat paikallaan.

Heinonen ei puheenvuorossaan tekoälystä puhunut eikä oppimisanalytiikan voi tulkita tarkoittavan ainakaan yksinomaan tekoälyä hyödyntäviä järjestelmiä. Vastaavalla tavalla tekoälyssä on kyse muustakin kuin koneoppimisesta, vaikka tämä jäljempänä saakin paljon huomiota. Yritän olla oikomatta liikaa mutkia.

Oppimisanalytiikka ja tekoäly olivat tämän vuoden ITK:n kuumia aiheita muun muassa VR/AR/MR:n ohella. Aiheisiin liittyviä julkaisuja sain peukalohangallisen omakseni heti aulassa, aiheista järjestettiin useita työpajoja ja luentoja, ja niin edelleen. Avajaistilaisuuden puheenvuoroissa Harri Ketamo käsitteli ennen kaikkea tekoälyä ja Lotta Uusitalo-Malmivaarakin sivusi aihealuetta puheenvuorossaan, joka tulkintani mukaan oli ennen kaikkea muistutus inhimillisyyden ensiarvoisuudesta myös digitalisaation aikakaudella. Uusitalo-Malmivaaran puheenvuoro huokui viisautta, ja sitä kuunnellessa meinasi allekirjoittaneella mennä roska silmään, joten säästettäköön sieltä yksi ajatus tämän blogipostauksen loppuun.

En kulkenut ITK:ssa tekoälyn perässä, joten osa aivan oleellisiakin työpajoja ynnä muita jäi allekirjoittaneelta kokematta. Kokonaiskuvaa aiheesta ITK-päivillä en siis osaa tarjoilla, mutta joka tapauksessa aihe vyöryi myös sattumanvaraisen kulkijan silmille.

Hoitotyössä tekoälyä on ruvettu hyödyntämään jo ilmeisen monipuolisesti. En ole ainakaan tietoisesti seurannut, mitä tekoälylle hoitotyössä kuuluu. Silti sosiaalinen media on saattanut luettavakseni useamman aihetta käsittelevän artikkelin ja uutisen viimeisen vuoden aikana. Koneoppimista on näiden tekstien perusteella ruvettu hyödyntämään ainakin keskosten infektioiden (Lääkärilehti 26.5.2017), epilepsian (TAYS 6.10.2017) ja syöpäsairauksien (YLE 12.1.2018) tunnistamisessa ja hoidossa. Koneoppimisella pyritään näissä yhteyksissä havaitsemaan tauti tai sairaskohtaus varhaisemmassa vaiheessa kuin aiemmin on ollut mahdollista ja tämän toteutuessa mahdollistamaan sairauden tehokkaampi hoitaminen. Omassa päässäni aasinsilta tästä koulukonteksissa tapahtuvaan oppimiseen, tai pikemmin oppimisen vaikeuksiin, on lyhyt.

Koulumaailmassa ja varhaiskasvatuksessa pidetään tärkeänä, että oppimisen vaikeuksiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tämä on erittäin hyvä tavoite. Valitettavasti opetustyön arjen realiteetit kehittyvät suuntaan, jossa edellytykset varhaiselle tuelle ovat yhä heikommat. Hallinnollinen työ lisääntyy, luokkakoot kasvavat, resurssit niukkenevat, ja niin edelleen. Vuoden 2016 Kunta10-tutkimuksessa (OAJ:n uutinen 17.2.2017) lähes puolella vastanneista opettajista työmäärä ylitti sietokyvyn rajat - muutos vuoden 2014 tutkimukseen oli huomattava. Tässä yhtälössä opettajalla ei voi olla aiempaa parempia edellytyksiä kohdata jokainen oppilas yksilönä ja tukea häntä yksilöllisesti.

Ongelmien alkusyyt ovat aivan muualla kuin teknologian puutteessa, mutta uusi teknologia voi silti olla osa ratkaisua. Toivon, että lähivuosina oppimisanalytiikka ja tekoäly tuottaisivat sellaista lisäarvoa oppimisessa, että ihmiset opetusalan ulkopuolellakin saisivat sattumalta aihetta käsitteleviä hyviä uutisia luettavikseen. Samalla on hyvä muistaa, ettei teknologia voi pelastaa meitä kaikista pinteistä. Jos rakenteet eivät toimi, on niitä kehitettävä.

ITK-konferenssissa Hämeenlinnan Aulangolla kävi ilmeiseksi, että monet opetusalan ihmisistä tunnistavat oppimisanalytiikan ja tekoälyn mahdollisuudet tulevaisuuden oppimisympäristöjen suunnittelussa. Selväksi kävi sekin, että aiheen piirissä ovat monet opetus- ja opetusteknologia-alojen ihmiset tehneet hyvää työtä jo pitkään, eikä aihe sittenkään ole niin tuore, kuin miltä se saattaa tällaisesta maallikosta vaikuttaa. Tietysti fiksut ihmiset ovat tehneet oikeita asioita jo pitkään, enkä ole varma, onko vertailukohtaa mielekästä hakea sairaalamaailmasta, jossa resurssit luullakseni ovat aivan toisenlaiset kuin koulumaailmassa.

Pidän tekoälyn mahdollisuuksien tutkimista opetusalalla tärkeänä siksi, että tekoälyllä on potentiaalia vapauttaa opettajan työpanosta oppilaiden tai opiskelijoiden kohtaamiseen, siis tekemään sitä työtä, jossa ihminen on konetta parempi. Tekoälyn on merkittävänä tulevaisuuden yhteiskuntia muokkaavana muutosvoimana oltava tietysti myös oppimisen kohde oppilaitoksissa, ja siksikin sitä on tunnettava. Tekoälyn varjolla tullaan todennäköisesti myymään lähivuosina oppimissovelluksia samaan tapaan kuin viime vuosina on myyty hyvin monenlaisia uuden opetussuunnitelman mukaisia oppimateriaaleja, vaikka sovelluksissa ei kummoista älyä olisikaan. Myynti-ihmisen puheetkin pitäisi opettajan osata kyseenalaistaa. Itse ajattelin jatkaa aiheeseen tutustumista ainakin katsomalla Netflixistä AlphaGo-dokumentin ja lukemalla tulevaisuudentutkija Risto Linturin ensi viikolla julkaistavan selvityksen (nimi hukassa), joista Kalle Nieminen vinkkasi silmiäavaavassa esityksessään perjantaina.

Lotta Uusitalo-Malmivaara toi avajaispuheenvuorossaan esille useita arvokkaita näkökulmia ihmisarvoon ja inhimillisyyteen, joista jokaisen ihmisen olisi hyvä olla tietoinen. Yksi näistä liittyi tutkimustulokseen, jonka mukaan yksilön minäpystyvyyteen, käsitykseen omasta kyvystä ratkaista ongelmia ja voittaa vastoinkäymisiä, vaikuttaa negatiivisesti, jos häntä autetaan heikkouksien kautta. Uusitalo-Malmivaara esittikin tutkimustulosten pohjalta, että yksilön on ensiarvoisen tärkeää "tulla nähdyksi parhauksiensa kautta", mikä ei välttämättä ole helppo tavoite koulumaailmassa, jossa virheiden löytäminen on joskus ollut keskeinen pyrkimys.

Kun valjastamme teknologian oppimisen tueksi, emme saa tavoitella konetta, joka ylivertaisen huomiokykynsä turvin osoittaa ihmiselle tämän jokaisen virheen. Koneen pitää pysyä koneen hommissa, ja ihmisen hoitaa omansa. Koneen muistikapasiteetti ja huomiokyky ovat ihmiseen verrattuna ylivertaisia, ihminen taasen on vahvimmillaan inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Tarvitsemme molempia myös tulevaisuudessa.