Kiireen tuntua
Kiireestä kun kirjoittaa, voi opetusalan suhteen olla varma, että aihe on ajankohtainen, ajankohdasta riippumatta. Varmasti aihe on ajankohtainen myös monella muulla alalla.
Viikon sisään on kiireestä opetusalalla julkaistu ainakin kaksi juttua, molemmat näistä Ylellä. Tommi Kinnunen kirjoitti kolumnissaan (Yle 7.10.2018) siitä, kuinka opetussuunnitelmiin kertyy aina vaan lisää sisältöjä, kun vanhoista ei osata luopua ja uusia on taipumus haalia. Näitä sisältöjä sitten juostaan Kinnusen mukaan läpi, eikä syventymiseen tai oppilaan kohtaamiseen tahdo olla tarpeeksi aikaa. Roosa Maskosen toimittamassa jutussa (Yle 5.10.2018) taasen kuvataan ongelmia, joita on ilmennyt, kun tavanomaista enemmän tukea tarvitsevia oppilaita on integroitu yleisopetuksen luokille ilman tarvittavaa resurssien siirtoa luokan tueksi.
Työmäärä, kiire ja uupumus ovat olleet aiheita, joihin koen törmänneeni viime vuosina yhä useammin julkisessa keskustelussa. Tässä ei ole mitään yllättävää: Työterveyslaitoksen vuoden 2016 Kunta10-tutkimuksessa (OAJ:n uutinen 17.2.2017) lähes puolella vastanneista opettajista työmäärä ylitti sietokyvyn rajat - muutos vuoden 2014 tutkimukseen oli järkyttävän suuri.
Tarkoitukseni ei ole vetää yhteen opetusalan työmääriä koskevaa keskustelua, joten edellä sanottu käyköön jonkinlaisesta taustoituksesta. Sitä vastoin pyrin tuomaan keskusteluun jotain uutta kirjoittamalla ilmiöstä, joka toivottavasti edustaa marginaalia. Parhaassa tapauksessa koko juttu on puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta.
Samaan aikaan kun kiireestä on alettu keskustella yhä enemmän, olen ollut havaitsevinani, että kiireestä on puhuttu osittain myös aiemmasta poikkeavalla tavalla. Kiireestä on kaikessa hiljaisuudessa tullut tunne, tai siltä ainakin vaikuttaa. On nimittäin niin, että viimeisten vuosien aikana olen yhä useammin havainnut ihmisten puhuvan tai kirjoittavan kiireen tunteesta tai kiireen tunnusta työssä.
Yksinkertaisesta on tehty monimutkaista. Ennen ei kiire ollut tunne tai tuntemus, kuten olivat vaikkapa nälkä, vilu ja väsymys. Ennen oli kiire sitä, että aikaa oli vähemmän kuin tarpeeksi. Kaikkea ei ehtinyt tehdä, ei ainakaan riittävän hyvin.
Jos vainoharhainen mieleni on oikeassa, on kiireestä siis tullut tunne - ja siten ennen kaikkea yksilötason ongelma. Yksilötason ongelmia on luonteva yrittää korjata työnohjauksella, terapialla, vertaistukiryhmillä, ajanhallintataitojen koulutuksilla, ja niin edelleen. Itsekin olen sähköpostiini saanut jokusen viestin, joissa mainostetaan koulutuksia, joissa yksilö oppii ymmärtämään, ettei työn määrässä tai töiden järjestelyissä ole (eikä voi olla) mitään vikaa ja ottamaan kaaoksen haltuunsa. Kiitos näistä mainoksista.
Jos isolla joukolla ihmisiä (esimerkiksi opettajakunnalla) aikaa kaikkein tärkeimpien työtehtävien tekemiseen ei ole tarpeeksi, olisi mielestäni paikallaan puhua resursseista, töiden järjestelystä, ydintoimintojen turvaamisesta ja niin edelleen - rakenteellisista ongelmista, ei tunteista. Yleisesti ottaen pidän toki tunteista puhumista kannatettavana, mutta ei kaikkea tarvitse tunteistaa.
Ei ole yhdentekevää, miten puhumme kiireestä, joka selvästi on keskeinen opetusalan työntekijöiden, ja siten myös koulutusinstituutioiden, menestymiseen vaikuttava tekijä. Ei ole syytä typistää kiirettä yksilön subjektiiviseksi kokemukseksi. Vastuu kiireestä tai kiireen tunteesta siirtyy helposti väärinkokijalle, jos ajatellaan kiireen olevan ennen kaikkea subjektiivinen tuntemus. Katse suuntautuu helposti pois rakenteellisista tekijöistä, jotka voitaisiin ottaa yhteisesti ratkaistaviksi.
Onhan toki mahdollista, että mitään kiirettä ei tosiasiallisesti ole olemassa, on vain tunne. Vähän niin kuin virtsaputkentulehdus, mutta korvien välissä: tuntuu koko ajan, että olisi hätä, vaikka ei ole. Toki tällaisenkin joukkoepidemian pystyy kuvittelemaan, ja on kai se siten mahdollinenkin. Mistä näistä tietää.
Katse kohti ratkaisuja: Sattuuko joku tietämään, millaisin toimenpitein kiirettä on lähdetty taklaamaan yksittäisissä oppilaitoksissa, kuntatasolla tai vaikkapa keskushallinnossa? Ihan ratkaistavia ongelmiahan nämäkin ovat: kyse on inhimillisesti ja sosiaalisesti kestävän tulevaisuuden rakentamisesta yhdessä rakenteita uudistamalla.
Viikon sisään on kiireestä opetusalalla julkaistu ainakin kaksi juttua, molemmat näistä Ylellä. Tommi Kinnunen kirjoitti kolumnissaan (Yle 7.10.2018) siitä, kuinka opetussuunnitelmiin kertyy aina vaan lisää sisältöjä, kun vanhoista ei osata luopua ja uusia on taipumus haalia. Näitä sisältöjä sitten juostaan Kinnusen mukaan läpi, eikä syventymiseen tai oppilaan kohtaamiseen tahdo olla tarpeeksi aikaa. Roosa Maskosen toimittamassa jutussa (Yle 5.10.2018) taasen kuvataan ongelmia, joita on ilmennyt, kun tavanomaista enemmän tukea tarvitsevia oppilaita on integroitu yleisopetuksen luokille ilman tarvittavaa resurssien siirtoa luokan tueksi.
 |
| Photo by Victor Rodriguez on Unsplash |
Tarkoitukseni ei ole vetää yhteen opetusalan työmääriä koskevaa keskustelua, joten edellä sanottu käyköön jonkinlaisesta taustoituksesta. Sitä vastoin pyrin tuomaan keskusteluun jotain uutta kirjoittamalla ilmiöstä, joka toivottavasti edustaa marginaalia. Parhaassa tapauksessa koko juttu on puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta.
Samaan aikaan kun kiireestä on alettu keskustella yhä enemmän, olen ollut havaitsevinani, että kiireestä on puhuttu osittain myös aiemmasta poikkeavalla tavalla. Kiireestä on kaikessa hiljaisuudessa tullut tunne, tai siltä ainakin vaikuttaa. On nimittäin niin, että viimeisten vuosien aikana olen yhä useammin havainnut ihmisten puhuvan tai kirjoittavan kiireen tunteesta tai kiireen tunnusta työssä.
Yksinkertaisesta on tehty monimutkaista. Ennen ei kiire ollut tunne tai tuntemus, kuten olivat vaikkapa nälkä, vilu ja väsymys. Ennen oli kiire sitä, että aikaa oli vähemmän kuin tarpeeksi. Kaikkea ei ehtinyt tehdä, ei ainakaan riittävän hyvin.
Jos vainoharhainen mieleni on oikeassa, on kiireestä siis tullut tunne - ja siten ennen kaikkea yksilötason ongelma. Yksilötason ongelmia on luonteva yrittää korjata työnohjauksella, terapialla, vertaistukiryhmillä, ajanhallintataitojen koulutuksilla, ja niin edelleen. Itsekin olen sähköpostiini saanut jokusen viestin, joissa mainostetaan koulutuksia, joissa yksilö oppii ymmärtämään, ettei työn määrässä tai töiden järjestelyissä ole (eikä voi olla) mitään vikaa ja ottamaan kaaoksen haltuunsa. Kiitos näistä mainoksista.
Jos isolla joukolla ihmisiä (esimerkiksi opettajakunnalla) aikaa kaikkein tärkeimpien työtehtävien tekemiseen ei ole tarpeeksi, olisi mielestäni paikallaan puhua resursseista, töiden järjestelystä, ydintoimintojen turvaamisesta ja niin edelleen - rakenteellisista ongelmista, ei tunteista. Yleisesti ottaen pidän toki tunteista puhumista kannatettavana, mutta ei kaikkea tarvitse tunteistaa.
Ei ole yhdentekevää, miten puhumme kiireestä, joka selvästi on keskeinen opetusalan työntekijöiden, ja siten myös koulutusinstituutioiden, menestymiseen vaikuttava tekijä. Ei ole syytä typistää kiirettä yksilön subjektiiviseksi kokemukseksi. Vastuu kiireestä tai kiireen tunteesta siirtyy helposti väärinkokijalle, jos ajatellaan kiireen olevan ennen kaikkea subjektiivinen tuntemus. Katse suuntautuu helposti pois rakenteellisista tekijöistä, jotka voitaisiin ottaa yhteisesti ratkaistaviksi.
Onhan toki mahdollista, että mitään kiirettä ei tosiasiallisesti ole olemassa, on vain tunne. Vähän niin kuin virtsaputkentulehdus, mutta korvien välissä: tuntuu koko ajan, että olisi hätä, vaikka ei ole. Toki tällaisenkin joukkoepidemian pystyy kuvittelemaan, ja on kai se siten mahdollinenkin. Mistä näistä tietää.
Katse kohti ratkaisuja: Sattuuko joku tietämään, millaisin toimenpitein kiirettä on lähdetty taklaamaan yksittäisissä oppilaitoksissa, kuntatasolla tai vaikkapa keskushallinnossa? Ihan ratkaistavia ongelmiahan nämäkin ovat: kyse on inhimillisesti ja sosiaalisesti kestävän tulevaisuuden rakentamisesta yhdessä rakenteita uudistamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti